Kieli kehittyy parhaiten työssä, ei työelämän ulkopuolella

Työssäni työvalmennuksessa pysähdyn tämän aiheen äärelle yhä uudelleen. Usein ihmettelen, välillä harmittelen hiljaa mielessäni; miten näin voi edelleen olla Suomessa.

Kohtaan ihmisiä, joilla on valtavasti osaamista, kokemusta ja halua tehdä työtä. Silti he jäävät toistuvasti työelämän ulkopuolelle. Ei siksi, etteivät he osaisi. Ei siksi, etteivät he yrittäisi. Vaan siksi, että heidän suomen kielen taitonsa ei ole vielä täysin sujuvaa.

Eräs esimerkki on jäänyt erityisen vahvasti mieleeni.

Työnhakijalla on kaksi kasvatusalan korkeakoulu- / yliopistotutkintoa, jotka hän on suorittanut muualla kuin Suomessa. Lisäksi hänellä on 25 vuoden kokemus opetustyöstä. Hän on muuttanut Suomeen, opiskellut aktiivisesti suomen kieltä ja halunnut aidosti rakentaa elämäänsä täällä. Tukeakseen työllistymistään hän on vielä suorittanut Suomessa koulunkäynninohjaajan tutkinnon. Tästä huolimatta hän ei saa edes koulunkäyntiohjaajan töitä. Tehtävään valitaan useimmiten suomalainen hakija.

Tässä kohtaa pysähdyn aina. Ja kysyn itseltäni ja samalla meille kaikille: onko meillä todella varaa hukata tällaista osaamista?

Samaan aikaan puhumme jatkuvasti kasvavasta henkilöstöpulasta varhaiskasvatuksessa ja koulumaailmassa. Työtä olisi, tekijöitä tarvittaisiin kipeästi ja silti osaaminen jää käyttämättä. Ristiriita tuntuu suurelta ja rehellisesti sanottuna myös surulliselta.

Tilannetta mutkistaa entisestään se, että varhaiskasvatuksen työtehtäviin ei pääse koulunkäynninohjaajan tutkinnolla, vaan edellytyksenä on lastenhoitajan tutkinto. Vaikka työtehtävissä on monin paikoin paljon samaa: lasten kohtaamista, arjen tukemista, vuorovaikutusta, kasvatustyötä ja läsnäoloa.

Tässä kohtaa en voi olla ihmettelemättä: miksi katsomme tutkintoja niin kapeasti?

Voisiko koulunkäynninohjaajan ja lastenhoitajan tutkintoja tarkastella rinnakkain, osittain päällekkäisinä? Voisiko niiden välille rakentaa joustavia opintopolkuja, täydentäviä kokonaisuuksia tai yhdistelmämalleja, jotka tunnistaisivat jo olemassa olevan osaamisen?

Tällainen ratkaisu ei hyödyttäisi vain maahan muuttaneita osaajia. Se hyödyttäisi koko suomalaista varhaiskasvatusta ja koulutusjärjestelmää. Se voisi helpottaa henkilöstöpulaa, vahvistaa työyhteisöjä ja tuoda mukaan monimuotoisuutta, joka on rikkaus myös lapsille.

Usein kuulen sanottavan, että ”meillä pitää osata suomea”. Ja totta kai, kieli on tärkeä. Se tukee vuorovaikutusta, turvallisuutta ja yhteisöllisyyttä.

Mutta kysyn silti: missä määrin kielivaatimus on aidosti työn kannalta välttämätön, ja missä määrin se on tottumusta?

Kieli kehittyy käytössä. Osallisuudessa. Siinä, että saa kuulua joukkoon. Työelämä ei ole yksisuuntainen sopeutumisprosessi, jossa kaiken vastuun kantaa työnhakija. Myös työyhteisöillä ja organisaatioilla on vastuu ja mahdollisuus oppia, joustaa ja kasvaa.

Kun suljemme oven osaajalta kielen vuoksi, suljemme samalla oven myös uudelle näkökulmalle, kokemukselle ja inhimilliselle pääomalle.

Ehkä olisi aika kysyä asioita toisin.

• Mitä osaamista me oikeasti tarvitsemme?

• Missä tilanteissa suomen kielen täytyy olla täysin sujuvaa ja missä riittävä?

• Millaisia siltoja voisimme rakentaa tutkintojen, kielitaidon ja työelämän välille?

• Olisiko parempi saada nämä osaajat työllistettyä myös Suomen kansantalouden kannalta?

Kaikkea ei tarvitse muuttaa kerralla. Mutta jokainen tietoinen päätös merkitsee.

Osaaminen ei katoa siksi, että se on hankittu muualla. Ihmisen arvo ei vähene aksentin vuoksi. Sujuva suomen kieli voi olla tavoite, mutta sen ei aina pitäisi olla este.

Ja ehkä tärkein kysymys kuuluu lopulta näin: millaisen työelämän me haluamme rakentaa tulevaisuuden Suomelle?

Kuva: El Greco Resort hotellin aulasta Santorinilta.